Parisuhteet! Mikä hitto niissä on ku on tai ei, ni aina on joku huonosti!
Itse henk.koht en haikaile parisuhdetta enkä tosiaan edes halua sellaista. Itselläni on pitkä parisuhde ja kihlat takana, ja erosta tulee kolme vuotta kohta.
Huolimatta siitä etten itse ole parisuhteessa, ja korostan etten sellaista haluakkaan, niin tuntuu että joudun silti tahtomattani olemaan mukana yhdessä jos toisessakin sellaisessa, sillä ystävät ja tutut pitävät huolen siitä että saan muistutuksia siitä millaisia ongelmia suhteissa on ja tulee olemaan ja kuvitellaan olevan ja ja ja… eikä se tunnu sinkuillakaan sen helpompaa olevan ku hakemalla haetaan ja väkisin itketään sen parisuhteen perään!
Mutta, mennääs varsinaiseen purnaukseen.
Ihmiset jotka ovat sinkkuja, mutta toivoisivat olevansa parisuhteessa:
”Mä oon nii yksinäinen! Kuin hienoo olis ku vois vaan olla kotona jonku ihanan hunksin/huippumallin kans ja käpertyy sohvalle kattoon elokuvaa ja olla lässytilää ja lyssytilyy!!”
No olis joo tosi hienoo, mutta siinä on vaa se ongelma ettei nää jutut taida mennä ihan niinku elokuvissa! (ks. tosielämän hollywood!) Minkä ihmeen takia sitä parisuhdetta tarvii romantisoida väkisin, ei siinä mitään jos haluaa parisuhteen ja sen herra/rouva oikean ja ne pakolliset 1,7 kakaraa ja seittemän koiraa, ison omakotitalon ja kodinhoitajan! Mutta mitä helvettiä sitä tarvii kuvitella että se elämä olisi yhtään sen enempää ruusuilla tanssimista kaksin kuin yksin! Jos jotain, niin vaikeammaksi menee kun tarvii sovittaa yhteen kaksi, yleensä paljon toisistaan eroavaa elämäntyyliä, jossa usein nainen romantisoi ja odottaa jakamatonta huomiota, kun mies on tyytyväinen siihen että ruoka on pöydässä ja x-box valmiina pelattavaksi!
”Muttaku mä haluuuuuun!!! Ihan sama oikeestaan ketä mut huolii, ku haluun vaan rakastaa ja olla rakastettu!”
Nii justiinsa. Näinhän se rakastaa ja olla rakastettu systeemi toimiiki. Ensimmäinen hunsvotti rengastukseen vaan ku suostuu hiukankin päin katsomaan. Mikä ihme saa ihmiset tyytymään johonkin, mikä ei sitten yhtään sovi. Tämä sitten huomataan siinä kohtaa kun ollaan jo sitouduttu ja hankittu se talo ja kakarat ja ja ja….. Sitten alkaa se itku ja parku!
Ihmiset jotka ovat parisuhteessa, eivätkä sitten olekkaan tyytyväisiä:
”Toi vaan pelaa ja on keskenään! Se ei yhtään huomio mua! Se ei siivoo eikä tee mun kanssa mitään! Se vihaa mua ja mä vihaan sitä! Mikään ei oo hyvin!”
No juu-u, ja tämä tuli siis yllätyksenä?? Siis miten se voi tulla, kun ensin siitä haaveillaan ja maalataan sellainen yltiöromanttinen kaksituntinen leffa että huhhuh, kun hampaatkin tippuu siitä siirapin määrästä! Ei kenellekkään tuu siinä kohtaa mieleen että leffatkaan harvemmin kertoo mitä tapahtuu tekstin ”The End” jälkeen! Ei se elämä jää junnaamaan siihen ikuinen onni kohtaan! Onko se sitten ihme ettei homma pelaakkaan ihan sillälailla vettä vaan, kannattaako sitä parisuhdetta hauduttaa siellä ruusunnuppujen ja vaalenpunasten unelmien seassa?! Miksi, siis MIKSI ihmiset eivät osaa olla realistisia!?
Ja mikä ihme siinä on että niistä parisuhteen ongelmista täytyy porata ystäville, mutta sille omalle kumppanille ei sanota halaistua sanaa?! Hei ihmiset, kommunikoikaa!!!!
En sano etteikö ystäville voisi ja kuuluisikin puhua, mahdollistaahan se paljon uusia näkökulmia ja mielipiteitä, mutta eikös pääasia olisi kuitenkin saada se parisuhteessa vallitseva ongelma pois ja hoidettua, kun vaan natkuttaa siitä ihmisille jotka asialle eivät mitään voi, ja todellisuudessa ovat harvemmin edes niin kovin kiinnotuneita miten teillä menee siellä makuuhuoneessa, sohvalla, ulkona tai ryypiskelemässä!
Kun se kumppani on sitten vihdoin löydetty, alkuhuuma ja eläimellinen seksi hoidettu pois alta, alkaa arki, ja siiiiiitäkös se riemu sitten vasta repeääkin!
Itse olen NIIN kyllästynyt siihen ainaiseen nutkuttamiseen siitä parisuhteesta! Joko sitä halutaan ja odotetaan kuin perjantaita tai keltaista täysikuuta, vaihtoehtoisesti siitä kitistään ja porataan ja ihmetellään kun tuntuu ettei mikään menekkään niinkuin almanakkaan oli kirjoitettu, ettei se pikku-Liisa tai -Kalle olekkaan syntyt silloin 5.3.12 niinkuin 10-vuotis päivänäsi suunnittelit.
SITTEN NE EXÄT NE EXÄT!!!
”Se pilas mun elämäni, mä en tajuuuuu miten mä saatoin ikinä välittää siitä, mä en ikinä, ikinä enää halua nähäkkään sitä, mut paukutin menemään kuitenki sen kanssa tossa viimeyönä!”
Hei! Sitte päätöksiä ihmiset! Kuinka usein sitä saakaan kuulla sitä kuuluisaa ruikutusta että ei voisi ikinä enää kuvitella olevansa exänsä kanssa, mutta sitten kuitenkin ensimmäisen tilaisuuden tullen hypätään samaan punkkaan. Itse en nää mitään pahaa tai väärää exäseksissä, mutta jos sitä harrastaa, tarviiko siitä itkeä ja rutista joka kerta tapahtuman jälkeen?! Jos se on niin kivuliasta sitä exää nähdä tai paneskella, LOPETA SE! Äläkä jälkeenpäin rasita ystäviäsi turhanpäiväisellä ruikutuksella ja sydänsuruilla jotaka olet itse aiheuttanut!
Toinen asia, jos olet ollut pitkään ihmisen kanssa, ja ero sitten tulee kaikista niistä ruusun terälehdistä riippumatta, miksi *#@!!#* sitä tarvii alkaa sitten eron jälkeen uhoamaan sitä miten vastenmielinen ja kamala ihminen se exä olikaan ettei voi ymmärtää miksi oli sellaisen ihmisen kanssa! On tosi että pitkissä suhteissa ihmisistä saattaa kuoriutua jotain ihan muuta kuin alunperin toisesta kuvitteli, mutta hei camoon!!!!!! Eikö sitä voi myöntää että ”hei, ihastuin, seurustelin, todettiin että ei ollakkaan sellaisia ihmisiä kuin kuviteltiin, erottiin, thats it!” Miksi ei voi muistaa sitä että noh, sitä sitten ihastuttiin, eikä alkaa ulvomaan että ”en mä oikeesti….” HUOH!
Myönnettäköön nyt tässä kohtaa, että itsekkin sorruin tällaiseen parisuhdeparkumiseen sellaisessa ollessani, rasitin ystäviäni asioilla joille he eivät voineet tehdä mitään, ja joihin vain minulla ja silloisella kumppanillani olisi ollut valta vaikuttaa. Mutta nyt kun ei ole sitä suhdetta, niin jotain pitää parkua, ja nyt valitsin kohteekseni tämän iänikuisen kiistan kukkastenrepimisestä. (tällä viittaan kaikille tuttuun päivänkakkara ajanvietteeseen rakastaa-eirakasta!) Ja jos tuleviasuudessa vielä joskus parisuhteeseen eksyn (epätodennäköistä tosin), niin luultavasti tulen itse jälleen toteuttamaan juurikin tällaista käytöstä josta nyt koen suunnatonta turhautumista. Mutta yritän parantaa tapani tulevaisuudessa ja olla purnaamatta jos sattuu sellainen tilanne kohdalle että löydän itseni asumasta saman katon alta vastakkaisen sukupuolen edustajan kanssa.
Itse nautin sinkkuudesta! Saan olla, mennä ja tehdä oman mieleni mukaan. Siksikin on niin vaikea käsittää henk.koht sitä jatkuvaa nurinaa siitä kun jollakulla nyt ei ole sitä prinssi rohkeaa siellä sohvan nurkassa kyhnytettävänä. Haaveilkaa ihmiset, mistä sitten ikinä, sinkkuudesta, parisuhteesta tai vaikka napanöyhtästä mun puolestani, mutta miksi, miksi, MIKSI, oi miksi sitä parisuhdenarinaa pitää harjoittaa, elämäntilanteesta ja siviilisäädystä riippumatta.
En minä sitä sano… Niinkuin todettu, suhteessa oleville ihmisille on ihan hyväksikin tosinaan saada ulkopuolistakin näkökulmaa asioihin ja ajtuksiin kumppanista, KUNHAN SE KOMMUNIKOINTI PELAA MYÖS SIELLÄ SUHTEEN SISÄLLÄ!
Ja tottakai sydäntään saa purkaa myös kaipuustaan siihen omaan halipupuseensa, mutta kunhan sitä ei tarvitsisi tuoda esille lähes joka päivä jostain suunnalta niin hyvä olisi ainakin omasta puolestani.
Pehmennän nyt vielä sen verran, että onneksi on varmasti olemassa myös niitä ihmisiä, jotka ovat tyytyväisiä omaan parisuhdestatukseensa, kumppaniinsa, tai itsekseen olemiseensa. Mutta ihmiset rakkaat! Valitkaa tarkkaan! Muuten joutuvat ne ihmiset väkisin vedetyksi mukaan sinun suhteisiisi jotka eivät halua minkäänlaisia romanttissävytteisiä suhteita!
Yhteenvetona : Life is a bitch, deal with it!
Kiitos, anteeksi ja näkemiin! Seuraaviin purnauksiin.
Merkinnät RSS-syötteenä